Vesiputous aikataulun mukaan

Kuvitelkaa: te tulette katsomaan vesiputousta, mutta edessä on kuiva graniittikanjoni. Tummia kallioita, sammalta, ei tippaakaan vettä. Väärä osoite? Ei. Vain väärä hetki. Muutaman minuutin päästä, kello lyö tietyn tunnin, joku painaa nappia — ja vesi ryöppyää rotkoon. Tervetuloa Imatralle. Täällä vesiputous sytytetään kuin katulyhty.

Mutta jotta ymmärtäisi, miten tähän on tultu, pitää palata viisituhatta vuotta taaksepäin. Ylivuotanut Saimaa puhkaisi Salpausselän harjun ja löysi tiensä Itämerelle. Näin syntyi Vuoksi-joki, ja siihen Imatrankoski: lähes kilometri kuohuvaa vettä, korkeuseroa kahdeksantoista metriä. Kohina oli niin kova, että lohi nousi tänne merestä suoraan pauhaavan virran läpi.

Ensimmäinen kirjallinen maininta on vuodelta tuhatviisisataaviisikymmentäseitsemän: Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa merkitsi papereihinsa, että täällä on hyvä lohenpyyntipaikka. Vaatimatonta yhdelle mantereen suurimmista luonnonihmeistä. Kaikki muuttui vuonna tuhatseitsemänsataaseitsemänkymmentäkaksi, kun Katariina Toinen saapui paikalle. Keisarinna oli vaikuttunut kuohuista. Tämän vierailun jälkeen Imatrankoskesta tuli pakollinen pysähdyspaikka Pietarin aatelistolle — ja niin se pysyi puolentoista vuosisadan ajan. Täällä kävivät muun muassa Anna Kern ja Mihail Glinka. Vuonna tuhatkahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi paikalle matkusti erikseen Brasilian keisari Pedro Toinen. Vuosisadan lopulla koskea kutsuttiin "Suomen Niagaraksi" — eikä se ollut liioittelua.

Vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkaksi rakennettiin rautatie. Jopa kaksitoista junaa päivässä — melkein raitiovaunuaikataulu. Vuonna tuhatyhdeksänsataakolme kanjonin reunalle nousi Valtionhotelli: arkkitehti Usko Nyström suunnitteli sen keskiaikaisen linnan näköiseksi, ja tarinan mukaan sen käytävillä kummittelee yhä "harmaa nainen". Se on legenda. Mutta hotelli tekee vaikutuksen ilman legendaakin.

Tällä suosiolla oli synkkä puolensa. Kuohuva koski, reunan tuntu, voima kuilun ja maailman rajalla — kaikki tämä veti puoleensa nuoria Pietarista, jotka eivät hakeneet huvia. Itsemurhien määrä kasvoi niin suureksi, että viranomaiset tekivät poikkeuksellisen päätöksen: vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksän rautatie lakkasi myymästä meno-lippuja pääkaupungista Imatralle. Vain meno-paluu kelpasi. Kanjonin vieressä olevassa puistossa seisoo muistomerkki — "Imatran neito", pystytetty vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäkaksi menehtyneiden muistoksi.

Vuonna tuhatyhdeksänsataakaksikymmentäyhdeksän rakennettiin voimalaitos. Pato patosi Vuoksen — vesi ohjattiin turbiineihin. Nykyään tämä laitos tuottaa lähes kaksisataa megawattia, enemmän kuin mikään muu Suomen vesivoimalaitos. Vanha uoma jäi tyhjäksi. Graniittikanjonista, jossa vesi oli pauhannut vuosituhansia, tuli tyhjä kivikäytävä. Turistit tulivat silti. Katsoivat kuivaa rotkoa, kuvasivat kallioita. Silloin kaupungin viranomaiset ja energiayhtiö keksivät kompromissin: kun putousta ei voida antaa takaisin luonnolle, se voi ainakin toimia aikataulun mukaan.

Muutaman kerran viikossa.

Nykyään kesällä, tiettynä hetkenä, operaattorit nostavat padon luukut. Noin neljäsataa kuutiometriä vettä sekunnissa ryöppyää vanhaan uomaan — ja kanjoni muuttuu kuudeksitoista minuutiksi jälleen koskeksi. Katsojat seisovat Koskensillalla ja katsovat, kuinka vesi lyö graniittia vasten. Kaiuttimista soi Sibelius. Dramaattisin hetki on kahdeksannella minuutilla, kun virta saavuttaa täyden voimansa ja rotko jylisee jälleen kuin viisituhatta vuotta sitten. Jouluna ja uudenvuodenaattona laskuun liittyy valoefektejä ja ilotulitus. Teatteria luonnon rotkossa.

Imatrankoski on muotokuva siitä, miten ihminen on ottanut luonnon haltuunsa. Vesiputous kytketään nyt napin painalluksella. Ja silti henkeä salpaa.

Maailma on valtava, mutta kysymyksiä tarvitaan vain yksi. Osoitteeni on "Oi, Oppaani" Telegramissa.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. мой-гид точка онлайн.