Vesi valtion hankkeena

Mihail Serdjukov ei ollut koulutukseltaan insinööri. Kauppias, itseoppinut mies, vailla akateemisia arvonimiä — ja juuri hän vei loppuun sen, mihin Pietari Suuri ei itse pystynyt.

Vuonna tuhat seitsemänsataakolme Pietari määräsi kaivamaan kanavan Tsna- ja Tvertsa-jokien välille. Ajatus ei ollut arkkitehtoninen eikä kaunis — se oli puhtaan käytännöllinen. Rakenteilla olevaan Pietariin tarvittiin viljaa, puuta ja rakennusmateriaaleja. Niiden kuljettaminen etelästä maitse olisi ollut hidasta ja kallista. Vyshni Volotšokin kautta kulkeva vesireitti yhdisti Itämeren ja Volgan vesistöt, ja sitä pidetään Venäjän ensimmäisenä keinotekoisena vesiväylänä. Ei toisena, ei yhtenä ensimmäisistä — ensimmäisenä.

Mutta alkuperäiset sulut ja laskelmat eivät toimineet kunnolla. Järjestelmä takkuili. Ja tässä kohtaa kuvaan astuu Serdjukov. Vuonna tuhat seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hän rakensi Zavodin tekojärven — pitämään veden korkeutta yllä kuivina kausina. Sekin oli yksi Venäjän ensimmäisistä tämäntyyppisistä vesirakennusratkaisuista. Pietari antoi sysäyksen, mutta kaupungin varsinainen vesihistoria on Serdjukovin kirjoittama.

Katsokaa itse ympärillänne olevan kaupunkitilan logiikkaa. Vyshni Volotšokia ei rakennettu tavallisena kauppakaupunkina tiiviine kivikortteleineen. Se kasvoi vesijärjestelmän päälle: kanavia, siltoja, patoja, haarautumia, pieniä saaria. Etäisyyksiä täällä mitattiin ylityspaikoin, ei katuina. Siitä juontuu myös lempinimi — "Venäjän Venetsia" tai "Tverin Venetsia". Mutta täällä vesi ei ole pelkkä kulissi. Se on tekniikkaa, liikennettä, energiaa. Tekojärven vedenkorkeus ja sulkujen läpäisykyky määrittivät suoraan koko kaupungin elämän.

Vyshnevolotskin järjestelmä palveli laivaliikennettä lähes kaksisataa vuotta. Vuonna tuhat kahdeksansataayhdeksänkymmentäkaksi kauttakulkuliikenne loppui — rautatiet veivät rahdit mukanaan. Kaupunki menetti taloudellisen olemassaolonsa pääasiallisen syyn. Se, mitä varten se oli perustettu, katosi yhden vuosikymmenen aikana.

Nykyään Vyshni Volotšokissa asuu noin neljäkymmentäkaksi tuhatta ihmistä — vähemmän kuin kaupungin parempina aikoina. Väestökato on suoraa seurausta samasta historiallisesta käänteestä: kun kauttakulku loppui, katosi myös paikan taloudellinen vetovoima. Viranomaiset vastaavat tähän pakkaamalla vesijärjestelmän uudelleen matkailutuotteeksi: rantoja kunnostetaan ja "Pietari Suuren taloa" — pientä matkapalatsia, joka toimii nykyään matkailukeskuksena — entisöidään. Kyse on käytännössä yrityksestä tehdä vedestä jälleen resurssi, ei pelkkä muisto.

Kanavien nykytila ei ole lasin alla oleva museo. Rannat kaipaavat paikoin korjausta, vesirakenteet jatkuvaa huoltoa. Katsokaa, miltä rantakadut näyttävät: se on väsynyt tekninen ympäristö, joka pysyy pystyssä vain niin kauan kuin siitä huolehditaan. Jos huolenpito loppuu, järjestelmä alkaa rapistua nopeasti. Kolme vuosisataa sitten se rakennettiin ruokkimaan imperiumia. Nyt sitä ylläpidetään, jotta ihmiset pysyisivät kaupungissa.

Kaupunki elää nyt kahdessa ajassa yhtä aikaa: Pietari Suuren aikaisen vesitekniikan muistomerkkinä — ja paikkana, jonka on selitettävä itselleen uudestaan, miksi se ylipäätään on olemassa. Se on ehkä rehellisempää kuin mikään kanavapostikortti.

Kirjoittakaa minulle erikseen Mihail Serdjukovista — kauppiaasta ilman tutkintoa, joka muokkasi keisarin hanketta uusiksi ja sai siitä palkkioksi konsession koko järjestelmän hallintaan. Siinä on tarina siitä, miten aito yksityinen infrastruktuuri toimi 1700-luvun Venäjällä.

Teemme tarinoita lähteiden pohjalta, ja lähteet näkyvät tekstissä. Tarkista meidät: мой-гид точка онлайн.